Kolumnisti Tuomas Kyrö tekee nostalgiatripin leikkipuistossa ja pohtii, mikä on vanhempien vastuu lapsiensa älypuhelimen käytössä.
Ohitin kävelylenkillä leikkipuiston. Olin lukenut aamulla sanomalehden verkkoversiosta lasten ja nuorten mielenterveysongelmien tilasta 2010-luvulla. Amerikkalaisen psykologin johtopäätös oli, että ainoa asia, joka selitti valtavan kasvun, oli älypuhelinten yleistyminen nuorten keskuudessa. Siitä aiheutuu ongelmia koulussa, kotona, vertaisten kanssa, sosiaalistumisessa.
Katsoin leikkipuiston puolelle. Lapset leikkivät hiekkalaatikolla, keinussa, yksin, keskenään, yksi katseli yläilmoihin ja tavoitteli pieniä vesipisaroita kielellään.
Puistossa oli yhtä paljon vanhempia kuin lapsia. Jokainen heistä niskastaan taittunut.
Puistossa oli yhtä paljon vanhempia kuin lapsia. Jokainen heistä niskastaan taittunut, puhelimeensa keskittynyt. Osalla kuulokkeet korvilla, sormet näytöllä.
Lapsi oppii mallista
En kiistä psykologin päätelmää, mutta tasapuolisuuden nimissä laajentaisin ongelman meihin, jotka kasvatamme lapsiamme. Lapsi oppii mallista, vanhemmat sen puhelimen hänelle hankkivat. Myös minut pitäisi ratsata kaikista älylaitteista ja asettaa tiukkoja rajoituksia.
Koska televisiokiintiömme on täynnä, jätin laitteen raskain sydämin seuraavalle.
Myöhemmin samana päivänä vein lehtiä roskikseen. Katoksen lattialla oli 44 tuuman televisio ja sen päällä lappu: ”5 vuotta vanha, toimii”. Sähköjohto ja kaukosäädin oli teipattu television kylkeen. Koska televisiokiintiömme on täynnä, jätin laitteen raskain sydämin seuraavalle.
Hissin oven vieressä on hylly, johon voi jättää kirjoja kiertoon. Olen ottanut laulajan elämäkerran ja jättänyt tilalle poliittisen trillerin. Nyt hyllyssä oli avaamaton papeririisi. 500 sivua valkoista tulostinpaperia.
Tv:n lisäksi paperi on käymässä tarpeettomaksi. On tultu pitkälle siitä, kun väritelevisio oli kehityksen kärki. Silloin pelättiin, että lapset katsovat liikaa televisiota ja heidän keskittymiskykynsä, moraalinsa ja silmänsä tuhoutuvat Dallasia katsellessa.
Myös piirustuslehtiö ja tussit olivat tavoiteltava joululahja. Piirsin kaikenlaisten monisteiden kääntöpuolelle, ja puhdas paperi oli harvinaisuus. Silloin sarjakuvat olivat tie turmioon, niitä ei pidetty oikeana lukemisena, laiskaa ja huonoa.
Lue lisää: Kolumnisti Tuomas Kyrö: Kun salasana unohtuu ja botti korvaa Marjatan
Ryhtiliike kirjastoon
Mietin, kuinka kävisi, jos tulostaisin seuraavan kirjani niille papereille ja palauttaisin nipun hyllyyn. Kelpaako kirjoitettu teksti enää kenellekään? Milloin tuosta hyllystä löytyy toimiva, mutta turhaksi käynyt puhelin tai kenties avaimet autoon. Muutosvauhti on nopea ja kiihtyy koko ajan.
Illalla päätin tehdä ryhtiliikkeen. Lähdin lapsen kanssa kirjastoon, vanhanaikaisesti, kangaskassi olalla. Lainasin teoksen suomalaisesta tarkka-ampujasta, koska tarvitsen sitä lähteenä työprojektissa. Selitin teini-ikäiselle, että Simo Häyhä oli Rautjärvellä syntynyt maanviljelijä 1905. Ampui talvisodassa kenties yli 500 vihollista, haavoittui Kollaalla kasvoihin. Selvisi hengissä, viljeli maata Ruokolahdella, kunnes kuoli 2002.
– Kyl mä tiedän kuka toi on, lapsi totesi.
– Mistä muka?
– Katsoin siitä tiktokin.
Tuomas Kyrö on palkittu kirjailija, kolumnisti, käsikirjoittaja ja tv-panelisti. Hänet tunnetaan erityisesti luomastaan hahmosta Mielensäpahoittaja